Hei!

Alekirjoittaneen elämä ei ole viime aikoina sujunut mitenkään suunitelmien mukaan, ja olen erittäin pahoillani päivitysten puuttumisesta yritän palailla asiaan pikapuoleen ja tuoda blogiin uusiakin juttuja. En ole siis lopettamassa kokonaan.

Kiitos ymmärtämyksestä!

Kolme kotia

Harakalla nimeltä Oiva oli komea pesä. Oiva oli huhkinut kovasti saadakseen pesästään mahdollisimman suuren ja komean, sillä se oli palavasti ihastunut erääseen harakkaneiti Huttuseen ja toivoi, että Huttunen suostuisi jäämään sen rakentamaan pesään kesäksi, kunhan palaisi talven mittaiselta lomamatkaltaan.

Oiva oli lentänyt moneen kertaan naapurikylän pajulehtoon, josta sai parhaat ja taipuisimmat oksat pesänrakentamiseen. Lisäksi se oli hakenut tilkkeeksi naavaa kaukaa suurista syvällä vanhan metsän siimeksessä kasvavista männyistä. Oli sanomattakin selvää, että Oiva oli erittäin ylpeä pienestä kodistaan.

Pesä sijaitsi erään pienen mökin pihan perukoilla. Mökissä asui yksinäinen köyhä vanha muori, joka antoi Oivan pesiä pihansa rajoilla, vaikka kylän kaikki muut asukkaat tapasivat tuhota kaikki löytämänsä harakanpesät. Toisinaan muori jopa jätti Oivalle jopa ruoantähteitä tai tuoretta leipää takapihalleen. Kaiken kaikkiaan muorin ja harakan yhteiselo kävi sopuisasti.

Eräänä päivänä muori sai vieraan. Oiva näki pesästään, miten kiiltelevä ärhäkänpunainen urheiluauto mateli kuoppaista metsätietä pitkin mökin pihalle. Autosta astui ulos nuori mies, jolla oli tyylikkäät vaatteet.

Oiva oli nähnyt miehen ennenkin, ja tiesi, että siinä oli muorin ainoa lapsenlapsi. Ja Oiva tiesi myös, että mies oli varsinainen hulttio, jolla oli aina pahat mielessä.

Oiva lennähti mökin ikkunalaudalle katselemaan, mitä tapahtuisi, ja pian se näki, miten mies kompastui keskelle lattiaa jätettyyn ämpäriin, joka oli täynnä vettä. Ämpäri kaatui ja vedet levisivät pitkin lattiaa.

Muori säntäsi kuivaamaan lattiaansa, ja sitä katsellessana mies kysyi, miksi ämpäri oli ollut siinä, missä oli.

"Koska katto vuotaa," vastasi muori. "Minulla ei ole varaa korjauttaa sitä, mutta huomenna lähden kaupunkiin, ja myyn vanhan kultaisen taskukelloni. Rahalla korjaan katon."

"Jahas," mies totesi ja odotti, että muori keskittyisi kuivaamaan lattiaa.

Sitten Oiva näki, miten mies livahti muorin kamariin, työnsi nopeasti yöpöydälle jätetyn kellon taskuunsa ja meni sitten auttamaan muoria teennäisen maireasti hymyillen.

Muori huomasi kellon puuttumisen vasta seuraavana päivänä. Hän oli jo sitonut huivin päähänsä ja kaivanut komerosta kävelykenkänsä, ja hänen piti vain ottaa kello mukaansa, mutta kellopa ei ollutkaan siellä, minne hän oli sen jättänyt.

Muori oli hetken niin kauhuissaan, ettei tiennyt, mitä ajatella. Sitten hän huomasi avoimen ikkunan. "Se pahuksen harakka. Se on varmasti varastanut kellon!" hän sanoi. Kaikkihan tiesivät, että harakoilla oli tapana varastella kiiltäviä esineitä.

Muori meni ulos, nappasi käteensä luudan ja meni suoraan Oivan pesän luokse pihan perälle. Yhdellä luudan tökkäyksellä hän pudotti pesän puusta ja polki sen palasiksi. Hän oli hieman ymmällään, kun ei löytänyt kultakelloaan. "Se on varmasti vain vienyt kelloni piiloon jonnekin muualle. Nyt sillä ei ainakaan ole enää pesää pihallani," hän mutisi, ja meni takaisin mökkiinsä.

Oiva katseli lohduttomana hajonnutta pesäänsä viereisen koivun oksalta. Oksat olivat katkeilleet ja naava murentunut niin, ettei pesää saisi enää parhaallakaan taidolla koottua yhteen.

Vuodatettuaan muutaman katkeran kyyneleen, Oiva lähti etsimään itselleen uutta pesäpaikkaa ja rakennusmateriaalia. Sillä ei olisi enää aikaa rakentaa samanlaista pesää. Se toivoi, että saisi edes jotain aikaiseksi, jotta Huttunen voisi edes harkita munien hautomista sen kanssa.

Oiva lenteli aikansa, kunnes sattoi pienelle joelle, jonne majava oli rakentanut padon, ja se huomasi, että majava oli käyttänyt hyvin laadukkaita oksia patoa kyhätessään.

"En saa ikinä tarpeeksi oksia kokoon muualta siihen mennessä, kun Huttunen palaa matkaltaan," Oiva ajatteli. "Pato on iso, eikä majavaa varmaankaan haittaa, vaikka otankin tuosta vähän."

Oiva odotti yöhön asti, sillä se ei halunnut majavan huomaavan puuhiaan. Se ei uskonut, että majava ymmärtäisi sen hätää tai suostuisi lainaamaan yhtäkään oksaa. "Onhan se tiedossa, että harakat varastelevat," kaikki sanoivat, ja Oiva oli niin kyllästynyt muiden ennakkoluuloihin, ettei se enää jaksanut välittää.

Oiva jäi katselemaan, miten majava uiskenteli purossa, ja haali kärsivällisen ahkerana lisää rakennusaineita patoonsa, joka olikin jo kasvanut melko suureksi.

Kun padon sisältä alkoi kuulua kuorsausta, Oiva nappasi kynsiinsä aimo nipun risuja, ja kuljetti ne puuhun, jossa oli pesinyt joskus vuosia sitten. Se haki lisää oksia vielä kaksi kertaa, ja aloitti sitten pesän punomisen, ja aamuun mennessä se oli kuin olikin saanut rakennettua itselleen uuden kodin.

Aamulla majava nimeltä Maisa heräsi siihen, että se rakas pato romahti.

Maisa oli juuri nähnyt unta ahmasta. Toisinaan ahmat tulivat hajottamaan majavien patoja, sillä ahmat saattoivat saada päähänsä aivan mitä tahansa. Maisa oli kerran kuullut ahmasta, joka oli yrittänyt pistellä moottorisahan poskeensa. Oli miten oli, ahmoja kannatti aina varoa.

Unessa ahman suuri käpälä työntyi sisälle patoon, ja herätessään romahtaneesta padostaan, Maisa yhä puoliksi unissaan huusi: "Pelastuveneet vesille! Jättäkää pato! Veneisiin! Veneisiin!"

Sitten uni hälveni, ja Maisa huomasi istuvansa romahtaneessa padossa. Katosta oli jäljellä enää muutama surkea risu, ja padon liitoksien hajottua suuri osa padosta oli kellunut virran mukana tiehensä.

Maisa kaivautui ulos romahtaneesta kodistaan, ja katseli hetken hävitystä. Oli selvää, ettei sekalainen kasa puita, risuja ja kiviä muistuttanut enää minkänlaista järjellistä rakennelmaa.

Masentuneena Maisa söi aamiaiseksi hieman puron rannalla kasvavien koivujen kuorta, ja lähti sitten kulkemaan puroa pitkin kohti yläjuoksua, jos se vaikka löytäisi sopivan paikan uudelle padolle, sillä vanhan lähiympäristössä ei enää ollut tarpeeksi rakennusaineita.

Maisa vaelsi koko päivän puron rantaa pitkin, mutta sopivaa paikkaa ei tuntunut löytyvän, ja illan tullen se oli aivan väsyksissä ja onneton. Missään ei näyttänyt olevan edes yhden yhtä suojaista koloa, johon se olisi voinut vetäytyä yöksi.

Kun purosta alkoi nousta usvaa, ja ilma viilentyä illan muuttuessa yöksi, Maisa saapui muorin mökin pihalle. 

Se pysähtyi, ja jäi kököttämään hetkeksi tontin reunoilla marjapensaiden suojissa. Hirsimökki toi padon sen mieleen, mutta rakennelma oli hyvin suuri, eikä sitä oltu rakennettu veteen.

Mökistä leijaili ulos tuoreen leivän tuoksu, sillä oli sunnuntai, ja sunnuntaisin muori leipoi ruisleipää koko viikoksi itselleen ja muutaman kilometrin päässä asuvalle vanhalle Olga-mummolle, joka oli niin huonossa kunnossa, ettei itse päässyt enää kauppa-autolle.

Maisa kipitti pihan poikki mökille. Se kiersi mökkiä, kunnes löysi avoimen ikkunan.

Muori paistoi leivät vanhanaikaisessa suuressa kivisessä leivinuunissa, joka lämmitti äkkiä koko mökin lähes sietämättömän kuumaksi, ja hänen oli pidettävä kaikkia ikkunoita auki aina leipoessaan. Tavallisesti hän piti oveakin avoinna, mutta nyt hän pelkäsi, että harakka tulisi sisään ja varastaisi myös vanhan kultaisen kaulanauhan, jonka hän oli kaivanut esille.

Kaulanauha oli hänen oman äitinsä vanha, ja vaikka se ei ollut yhtä arvokas kuin kultakello, hän uskoi saavansa sen myytyään sellaiseen hintaan, että voisi ostaa edes hieman muovia, jolla katon pahimmat vuotokohdat saisi tukittua.

Maisa työnsi kuononsa ikkunasta sisälle, ja haisteli ilmaa. Leipä tuoksui herkulliselta. Se näki keittiön pöydällä kasan yhä höyryäviä leipomuksia, eikä voinut vastustaa kiusausta, vaan livahti sisään, kävi nappaamassa yhden leivän ja kipitti muorin vaatekomeron alle piiloon.

Leivän kuori oli kova, mutta majavilla on kovat hampaat, jotka ovat sopeutuneet järsimään puuta.

Leipä oli herkullista. Maisa söi sitä niin paljon kun jaksoi, ja käpertyi sitten nukkumaan komeron alle kertyneiden parittomien sukkien sekaan.

Seuraavana aamuna, kun muori lähti viemään leipiä Olga-mummolle, Maisa uskaltautui komeron alta tutkimaan mökkiä.

Maisa huomasi, että mökki oli koottu mäntyhirsistä. "Jos minulla olisi edes muutama tuollainen hirsi, saisin nopeasti uuden padon kasaan," se tuumi itsekseen. "Ei muoria varmaankaan haittaa, jos otan muutaman. Hirsiä on niin paljon, että niitä riittää meille molemmille."

Maisa ryhtyi heti toimeen. Se kiipesi seinää pitkin ylös ja kävi kurkihirren kimppuun. Se piti kiirettä, koska muori saattaisi palata minä hetken hyvänsä, ja pian kurkihirsi jo katkesi, ja rysähti keskelle mökkiä, ja iski säpäleiksi muorin ruokapöydän ja vanhan vuodesohvan.

Sitten Maisa tunsi, miten koko mökki alkoi vavahdella. Se pääsi hädin tuskin ulos ennen kuin koko katto romahti. Jos se ei olisi ollut niin kokenut rakentaja, se olisi varmasti litystynyt hirsien alle.

Kun muori palasi, hän ei ensin ollut uskoa silmiään. Hänen kaunis mökkinsä oli muuttunut raunioiksi. Ovikin oli kaatunut ja ikkunat pirstoutuneet. Seinät seisoivat vielä pystyssä, mutta muuten mökki oli tuhoutunut.

Juuri silloin Oiva-harakka lensi paikalle. Muorilla oli ollut tapana jättää uunissa palaneita leivänkappaleita Oivan syötäväksi pihan perälle, ja Oiva oli ajatellut, että muori oli kenties jo heltynyt.

Muori huomasi harakan ja majavan pihallaan, ja muisti, että Olga-mummo oli vanhoina aikoina ollut noita, joka osasi puhua eläinten kanssa. Muori arveli, että eläimet olivat kenties nähneet, mitä mökille oli tapahtunut.

Muori houkutteli Maisan tyhjään leipäkoriin ja hyppäsi taas vanhan kitisevän polkupyöränsä selkään. Oiva seurasi heitä toivoen, että saisi vielä sinä päivänä maistaa muorin leipomaa herkkuleipää.

Olga-mummo keitti ensin kaikille yrttiteetä. Hän antoi muorille kupin, majavalle pienen vadin ja harakalle vanhan mukin.

Kun tee oli juotu, Olga-mummo alkoi puhua eläinten kanssa. Hän osasi raakkua kuin harakka, ja Oiva selitti, miten oli yrittänyt tehdä vaikutuksen Huttuseen, ja miten oli nähnyt miehen varastavan kultakellon. Sitten hän kertoi, miten oli aikonut viedä vain vähän risuja majavan padosta.

Seuraavaksi muori puhui majavan kanssa, ja Maisa kertoi, miten sen pato oli romahtanut, ja miten se oli tarvinnut suojan yöksi, eikä se ollut ymmärtänyt, että muorin mökki tuhoutuisi, jos kurkihirren katkaisisi.

Lopulta kävi niin, että muorin hulttiomainen aikuinen lapsenlapsi joutui rakentamaan uuden mökin vanhan paikalle.

Muori piti huolen, että Maisa sai varmasti tarpeeksi vanhoja hirsiä uuteen patoonsa. Lisäksi muori nikkaroi itse Oivalle koko pitäjän komeimman linnunpöntön, ja ripusti sen puuhun, jossa Oivan entinen pesä oli ollut ennen kuin muori oli tuhonnut sen luullessaan Oivaa varkaaksi.

Kun Huttunen palasi matkaltaan, Oiva näytti sille pesänsä varmana siitä, että Huttunen tahtoisi muuttaa sinne, mutta Huttunenpa vain nakkeli niskojaan ja lensi tiehensä.

Oiva oli hetken aikaa hyvin surullinen, mutta jo seuraavana päivänä se oli vain helpottunut. Kuka nyt haluaisi jakaa pesän Huttusen kaltaisen nirppanokan kanssa? Se arveli, että elämä Huttusen kanssa olisi lopulta ollut aivan liian hankalaa.

Maisa rakensi padon, jollaista ei oltu ennen nähty. Se asui padossa koko loppuelämänsä tyytyväisenä, ja muori toi sille ison kasan leipää joka viikko.

Muista sinäkin aina, että kun epäonni kohtaa sinua, älä koskaan pane vahinkoa kiertämään, sillä se saattaa palata luoksesi yllättävällä tavalla.

Blogista

Tämä blogi tulee sisältämään satuja myös ääneen luettuna, mutta tällä hetkellä äänitteitä ei ole, koska olen tumpelo, enkä saa laitteita toimimaan. :p Korjaan asian mahdollisimman pian. Myöskään kuvia ei tällä hetkellä vielä ole.

Sadut ovat kaikki ennen julkaisemattomia ja minun kirjoittamiani. Olen pyrkinyt pitämään sadut sen verran lyhyinä, että pienemmät jaksavat keskittyä loppuun asti, mutta saatan jossain vaiheessa julkaista pidempiäkin jatkokertomuksia.

Pyrin päivittämään blogia viikoittain, näillä näkymin maanantaisin.

Jätä rohkeasti palautetta!

Hopeaselkäinen lisko

Kääpäliskot ovat saaneet nimensä siitä, että ne mielellään makoilevat auringon lämmittämillä rantakallioilla suurena joukkona, ja pysyttelevät pitkään paikoillaan kuin puunrunkoon kiinnittyneet käävät konsanaan. Ne syövät harvoin, sillä ruoka sulaa hyvin hitaasti niiden vatsassa, ja niiden päivät kuluvatkin pääasiassa ruoan sulamista odotellessa.

Kääpäliskot ovat erittäin uhanalainen laji, ja niitä elää vain yhdessä paikassa koko maailmassa, ja tarkkaan ottaen niitä on vain seistemäntoista. Ne kaikki kuuluvat samaan yhteisöön, ja ne kaikki viettävät päivänsä samalla kalliolla köllötellen.

Kaikki muut yhteiskunnat ovat hävinneet yksinkertaisesti sen vuoksi, että hiljaa auringossa makaaminen päivästä toiseen on suoraan sanottuna niin tylsää, vaikka ehkä oletkin huomannut, että ihmisaikuisten mielestä mitään hauskempaa tuskin onkaan, mutta he ovatkin sillä tavalla vähän kajahtaneita. Liskot kuitenkin tylsistyvät helposti, ja kaikki muut yhteiskunnat ovat hajonneet jo aikapäiviä sitten, kun liskot lähtivät etsimään jännitystä elämäänsä muualta, ja myös jääneet sille tielleen. Joku jäi elämään rinteillä pesivien lystikkäiden ruokkien kanssa, toinen karkasi tapaamansa ovelan vaskitsan matkaan ja niin edelleen.

Kääpäkalliolla majaileva yhteiskunta on kuitenkin säilynyt, sillä liskot ovat keksineet itselleen ajanvietettä. Ne sepittävät runoja päiviensä kuluksi, eikä kukaan ole pitkään aikaan muuttanut pois kalliolta.

Liskojen runot ovat niin tyystin erilaisia kuin ihmisten runot, että niitä ei pysty mitenkään kirjoittamaan ylös tai toistamaan niin, että ihmiset ymmärtäisivät. Liskojen runot kertovat tarinoita valon väreistä, yötaivaasta, veden tuoksusta ja lihavista toukista, ja niitä esitetään jalkoja tömistämällä, kielellä lipomalla, katseella joskus jopa röyhtäillen, sillä sellaisia liskot ovat.

Yksi liskoista oli niin hyvä esittämään sepittämiään runoja, että sen alkaessa kertoa kaikki keskittyivät jännittyneinä kuuntelemaan ja katsomaan, ja sitä pyydettiin toistelemaan kunkin mielirunoja kunnes se oli aivan väsyksissä. Muut liskot olivat alkaneet kutsua sitä Runoilijaksi, ja kaikki olivat jo kauan sitten unohtaneet, mikä sen nimi oli sitä ennen ollut, eikä se itsekään enää muistanut.

Kääpäliskot ovat eriskummallinen laji, ja ne kiinnostavat eläintieteen tutkijoita kovasti. Uhanalaisten eläinten tutkimusta tehdessä on visusti varottava häiritsemästä eläimiä millään tavalla, ja tutkijat pitivät huolta, että sääntöjä noudatettiin. Niinpä kääpäliskot eivät edes tienneet, että niiden saarella oli ihmisiä, tai että niitä tarkkailtiin.

Tutkijat siis varoivat häiritsemästä liskoja, mutta liskoilla puolestaan ei ollut sääntöjä ihmisiin liittyen.

Niinpä, kun Runoilija eräällä saalistusmatkallaan sattui löytämään ihmisten käyttämän polun, se lähti seuraamaan sitä kiinnostuneena. Se pohti, mikä eläin mahtoi kulkiessaan tehdä sellaista tuhoa. Jäljet metsässä näyttivät siltä kuin joku olisi vierittänyt suurta kiveä.

"Hmm, kenties se on erittäin suuri ja paksu toukka," Runoilija ajatteli vesi kielellä. Se arveli, että niin suuresta toukasta riittäisi syötävää koko sen yhteiskunnalle monen kuunkierron ajaksi. Polulla leijuva outo haju epäillytti Runoilijaa hieman, mutta oli se syönyt kitkerämpiäkin toukkia.

Se seurasi polkua saaren toiseen päähän. Se ei ollut koskaan ollut niin kaukana Kääpäkalliolta, ja se alkoi väsyä, mutta se ajatteli jo vesi kielellä valtavaa toukkaa, eikä halunnut kääntyä takaisin.

Pian se huomasi kiivenneensä saaren korkeimman kukkulan päälle, joka itse asiassa oli sammunut tulivuori, mutta sitä Runoilija ei tiennyt. "Tästä ainakin riittää kerrottavaa," se totesi. Sen tietääkseen liskoista kukaan toinen ei ollut kiivennyt kukkulalle, joka näkyi Kääpäkalliolle asti. Yksi sen liskotovereista oli väittänyt, että kukkula kosketti taivasta, mutta Runoilijasta taivas näytti olevan yhtä kaukana sen yläpuolella kuin tavallisestikin.

Kun Runoilija pääsi pienen vuoren huipulle, se kohtasi mitä kummallisimman näyn.

Eräs tutkija oli nimittäin kiivennyt kukkulalle, ja pystyttänyt sinne maalaustelineen. Tutkija piteli kädessään palettia, jonka päälle oli pursotettu lukuisia herkullisen värisiä maalikakkaroita. Hän huokaili itsekseen katsellessaan ylimaallisen kaunista maisemaa ja saaren ympärille levittäytyvää aavaa merta, jonka pinta läikehti auringossa. Hän piteli sivellintä odossa, ja valmistautui vetämään valkealle maalauspohjalle ensimmäisen kaaren.

Runoilija katseli kummissaan tutkijan touhuja. Se ei ollut ennen nähnyt ihmistä, ja aluksi se tunsi itsensä hieman hermostuneeksi, mutta maalaustelineen äärellä seisova hahmo ei vaikuttanut vaaralliselta, joten uteliaisuus vei nopeasti voiton.

Kun tutkija alkoi maalata, Runoilija lumoutui pian siitä, miten ihminen näytti tekevän runoa kuvan muodossa, ja se näytti vieläpä mahtavimmalta runolta, jonka Runoilija oli koskaan kuullut, nähnyt, haistanut tai maistanut.

Niinpä Runoilija päätti mennä tervehtimään otusta, joka vaikutti sen sukulaissielulta. Se kipitti liskomaiseen tapaansa lähemmäs, ja kiipesi tutkijan housunlahkeeseen. Kun ihminen ei näyttänyt huomaavan liskoa, Runoilija päästi ystävällisen suhahtavan äänen, jolla kääpäliskot tervehtivät toisiaan.

Ihminen säikähti niin, että puristi kädessään olevaa maalituubia, josta roiskahti hopeista maalia korkealle ilmaan, ja pelästyessään hän oli käännähtänyt äänen suuntaan niin rajusti, että maalausteline kaatui rytinällä.

Runoilija pakeni henkensä edestä. Se ryntäsi metsään, eikä varmasti yksikään kääpälisko ole liikkunut yhtä nopeasti satoihin vuosiin.

"Apua! Myrkkyä! Se roiskautti myrkkyä!"

  

Runoilija piiloutui pimeään kivenkoloon rauhoittuakseen. Hetken se pyöri hermostuneesti ympyrää, mutta pian sen sydän lakkasi hakkaamasta niin hurjana. Se totesi, että sen päälle oli roiskunut maalia, mutta maali ei tuntunut myrkylliseltä.

 

Pian Runoilija uskaltautui tulemaan ulos kolostaan, ja matkalla takaisin kotiin se löysi pari toukkaa, ja söi ne.

Kun muut liskot näkivät Runoilijan saapuvan, ne huomasivat heti, että sille oli tapahtunut jotain. Ne näkivät, miten sen selkä oli värjäytynyt hopeiseksi, eivätkä ne olleet koskaan nähneet mitään yhtä erikoista ja kaunista.

Mutta kun Runoilija asettui lepäämään tavalliselle paikalleen kalliolla, ja alkoi kertoa muille, miten oli kiivennyt suurelle kukkulalle, nämä käänsivät sille selkänsä, ja tuhahtelivat närkästyneinä.

Runoilijalle kävi nopeasti selväksi, että kukaan ei halunnut puhua sen kanssa, ja murheissaan se vetäytyi taas metsään, ja käpertyi erään puun juurakon alle.

Seuraavana aamuna Runoilija palasi kalliolle. Toiset käänsivät sille taas selkänsä, mutta Runoilija vain hymyili tutkimatonta liskonhymyä. "Kiipeilijä," se puhutteli lähintä liskoa. "Onpa erityisen pitkäveteinen aamu. Etkö kilpailisi kanssani siitä, kumpi kiipeää tuolla näkyvän kiven päälle nopeammin?"

Kiipeilijä loi Runoilijaan pitkän epäilevän katseen. "Luuletko todella voittavasi minut?" se kysyi.

"Luulenpa hyvinkin. Onhan minulla nyt hopeinen selkä," Runoilija vastasi vaikuttaen hyvin pöyhkeältä.

"Hyvä on," Kiipeilijä vastasi.

Niinpä Liskot asettuivat kiven juurelle muiden katsellessa, ja lähtölaskennan jälkeen ne ampaisivat matkaan. Kiipeilijä oli selvästi nopeampi, ja se oli kiven harjalla jo ennen kuin Runoilija pääsi edes puoleenväliin, vaikka se aivan selvästi teki kaikkensa voittaakseen.

Päästyään kiven päälle, Runoilija hymyili taas, ja totesi: "Taitaakin olla niin, että sinä olet epäilemättä Kääpäkallion paras kiipeilijä."

Seuraavaksi Runoilija meni Uimari -nimisen liskon luokse. "Onpa pitkäveteinen aamu. Etkö uisi kanssani kilpaa?"

Uimari suostui, ja tietenkin se voitti kisan. Runoilijasta ei ollut sille vastusta.

Kaikkien hämmästykseksi Runoilija hymyili edelleen, ja sanoi: "Olet epäilemättä Kääpäkallion paras uimari."

Sitten Runoilija meni Tömistäjän puheille, ja haastoi tämän maantömistämiskisaan, jonka Tömistäjä tietenkin voitti.

Kaikki liskot kerääntyivät Runoilijan ympärille, ja aamun kuluessa Runoilija haastoi ne kaikki kisaamaan, ja jokaisen kisan se hävisi vaikuttaen silti hyväntuuliselta.

Kun kaikki olivat kisanneet Runoilijan kansssa, nekin hymyilivät, ja ne pyysivät Runoilijaa kertomaan niille seikkailustaan suurella kukkulalla, ja Runoilija kertoi, eikä kukaan enää käntänyt sille selkäänsä tai tuhahdellut.

Yön aikana Runoilija oli ymmärtänyt, että että toiset olivat tulleet kateellisiksi, ja ne olivat äkkiä unohtaneet, että kaikilla niillä oli myös jotain, mistä ne olivat ylpeitä. Niinpä Runoilija oli keksinyt keinon muistuttaa niitä kaikkia siitä, että niiden ei kannattanut kadehtia sitä, mitä jollakulla toisella oli. Kateus syö sydäntä, eikä siitä ole mitään hyötyä. On vain parempi iloita toisen puolesta, ja muistaa, että sisimmältään kukaan ei ole toista parempi tai huonompi.

Entä hopeamaali Runoilijan selässä? Se liukeni pois heti ensimmäisen sateen tullen. Onneksi tutkija oli käyttänyt myrkytöntä maalia. Muistathan, että eläimiin ei saa koskaan maalata tai piirtää.

Sen pituinen se.

Prinssi ja puhuva sydän

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
HUOM! Tarina sisältää viittauksia väkivaltaan, joskin sitä esiintyy huomattavasti enemmän esim. useissa Disneyn piirretyissä.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Erästä valtakuntaa, joka sijaitsi kaukana täältä, hallitsi lujalla kädellä vanha kuningas. Kuningas oli johtanut valtakuntaansa jo kolmekymmentä vuotta, ja hän alkoi tuntea itsensä väsyneeksi ja valmiiksi luovuttamaan paikkansa seuraajalleen. Hän tiesi, ettei jaksaisi enää montaakaan vuotta, joten hän kutsui luokseen esikoisensa ja kruununperillisensä prinssi Areksen.

"Poikani Ares. Sinun on aika oppia, miten valtakuntaa hallitaan," kuningas sanoi.

Ares vain nyökkäsi hiljaa.

Kuningas katseli poikaansa hieman huolissaan. Hän oli aina epäröinyt pojan suhteen, sillä prinssi oli syntynyt rinnassaan puhuva sydän, ja niinpä tämä oli kenties liian hellämielinen kuninkaaksi.

Kuningas nousi istuimeltaan, ja käski Areksen seurata.

He laskeutuivat pitkiä portaita pitkin linnan mustimpiin tyrmiin, joihin päivä ei paistanut koskaan. Seinille oli ripustettu lyhtyjä, joiden valo oli himmeä, ja loi pitkiä varjoja seinille.

Kuningas pysähtyi ensimmäisen vankikopin eteen. "Poikani, katso. Tämä mies on varas, ja siksi hänet on tuomittu tyrmään loppuiäkseen."

Ares katsoi miestä, joka oli laiha ja likainen. Ja silloin hänen sydämensä puhkesi puhumaan: "Tämä mies myi satonsa ja maantierosvot varastivat tuoton. Hänen perheensä olisi nääntynyt nälkään, ellei hän olisi varastanut heille leipää torilta."

Prinssi purskahti itkuun myötätunnosta.

"Tyhmä poika!" kuningas raivostui. "Sinusta ei ole kuninkaaksi! Häivy silmistäni!"

Prinssi Ares pakeni tyrmistä kamariinsa sydän hakaten.

Mainittakoon, että prinssin huone oli täynnä tyhjiä lintuhäkkejä, sillä hän oli elämänsä aikana saanut lahjaksi useita laululintuja ja puhuvia korppeja, mutta hänen sydämensä oli käskenyt päästää ne vapaaksi, ja niin hän oli tehnyt.

Kuningas mietti illalla päänsä puhki, miten saisi prinssin sydämen kovetettua, sillä kukaan niin lempeä ei voisi varmasti olla hyvä kuningas.

Aamulla kuningas kutsui taas pojan luokseen.

Prinssi näki kuninkaan pitelevän kädessään miekkaa.

"Poikani, annan sinulle tehtävän. Jos suoriudut siitä, sinusta tulee kuningas minun jälkeeni, mutta jos epäonnistut, tuomitsen sinut maanpakoon. Tässä on sinulle miekka. Mene ja surmaa Laulavassa metsässä asuva noita."

Ares otti miekan, ja ripusti sen vyölleen. Suruissaan hän satuloi hevosensa, ja lähti ratsastamaan kohti Laulavaa metsää.

Hänen saapuessaan Laulavaan metsään johtavalle tielle, hän huomasi yhtäkkiä, että puihin hänen ympärilleen kerääntyi sadoittain lintuja, jotka lauloivat ja sirkuttivat. Joukossa oli myös puhuvia korppeja ja yksi punainen papukaija. Prinssi ymmärsi pian, että siinä olivat kaikki linnut, jotka hän oli koskaan päästänyt vapaaksi, ja joukossa oli myös villejä satakieliä, joista metsä oli saanut nimensä. Ne olivat liittyneet parveksi, ja tulleet katsomaan poikaa.

Linnut seurasivat prinssi Aresta syvälle metsään iloisesti liverrellen.

Noidan mökki oli pieni turvemaja, jonka katolla kasvoi heinää.

Linnut hiljenivät, kun prinssi laskeutui hevosensa selästä, paljasti miekkansa ja koputti ovelle.

Vastausta ei kuulunut, joten prinssi meni kutsumatta sisään.

Majan hämärässä prinssi erotti kapealla vuoteella makaavan hahmon. Hän lähestyi vuodetta, ja säikähti, sillä vuoteella makaavan naisen kasvot olivat niin hirvittävän rumat. Noita katseli prinssiä samein silmin, ja prinssi huomasi, että nainen kärsi kovasta kuumeesta, eikä jaksanut nousta tai edes nostaa päätään.

Prinssi kohotti miekkansa, mutta sitten hänen sydämensä sanoi: "Tämä nainen syntyi niin rumana, että hänen äitinsä hylkäsi hänet metsään. Hänet kasvatti sirkuksesta karannut puhuva karhu, joka viime kuussa eksyi liian lähelle metsän laitaa, ja ihmiset tappoivat sen. Hän on surusta sairas."

Prinssi työnsi miekkansa takaisin huotraan, ja kyyneleet valuivat taas hänen poskilleen. "Älä pelkää," hän sanoi noidalle. "Minä autan sinua."

Ja seuraavat kymmenen päivää prinssi asui noidan mökissä. Hän keitti lääkejuomia ja ruokki noitaa, kunnes tämän kuume laski.

Noidan parannuttua prinssi valjasti taas hevosensa, mutta ennen kuin hän ehti lähteä, noita tuli hänen luokseen, ja kysyi: "Minne olet matkalla?"

"Maanpakoon. Koska en voi surmata sinua, minä en voi mennä takaisin kotiin," prinssi vastasi. "Kenties perustan uuden valtakunnan jonnekin."

"Sitten minä tulen mukaasi," noita sanoi.

Niin prinssi ja noita lähtivät Laulavasta metsästä, ja kaikki metsän linnut seurasivat heitä jättäen Laulavan metsän tyhjäksi, ja sen jälkeen sitä kutsuttiin Hiljaiseksi metsäksi.

Viiden matkapäivän jälkeen he saapuivat suuren meren rannalle, ja kohtasivat surullisen näyn.

Valaanpyyntialus oli ahdistanut kaksi raidallista kissavalasta rannalle. Toinen niistä oli valtavan suuri, ja sillä oli lempeät silmät, jotka olivat kuitenkin täynnä hätää. Sen pyrstöön oli takertunut keihäs.

Toinen valas oli pieni, vasta poikanen. Se äänteli hädissään maatessaan kaukana vedenrajasta.

Prinssi huomasi, että suurempi valas oli poikasen äiti, ja se oli varmasti syöksynyt lapsensa perässä rannalle. Hän näki valaanpyyntialuksen lähestyvän rantaa, ja laivan partaalla oli rivi valaanpyytäjiä keihäät ojossa. 

Hänen sydämensä huusi tuskissaan, ja painoi hänen rintaansa niin, että hän oli luhistua.

"Mitä minä voin tehdä?" hän kysyi, ja silloin sadat linnut, jotka edelleen seurasivat häntä, lensivät merelle, riistivät ylivoimallaan keihäät valaanpyytäjien käsistä ja heittivät heidät yli laidan. Silloin osa heistä ymmärsi, mitä he olivat tekemässä, ja huusivat linnuille: "Viekää meidät rantaan, jotta voimme työntää valaat takaisin mereen!"

Linnut nostivat merestä kaksitoista miestä, ja kuljettivat heidät rantaan, ja yhdessä lintujen, noidan ja prinssin kanssa he työnsivät valaat veteen ja irrottivat keihään suuren emovalaan pyrstöstä.

Prinssi ja hänen sydämensä nauroivat riemuissaan nähdessään, miten mereen päässeet valaat ilakoivat. Ne suihkuttivat vettä korkealle ilmaan ja polskuttivat pyrstöillään.

Kaksitoista valaanpyytäjää päättivät seurata prinssiä, noitaa ja lintuja, sillä he eivät enää voineet pyytää valaita, eikä heillä siten ollut enää ammattia, ja niin seurue kasvoi.

Prinssi, linnut, noita ja valaanpyytäjät sattuivat matkallaan ohittamaan erään kaupungin, ja he näkivät, miten kaupungin portista marssi ensin ulos viisi rauhanvartijaa, jotka taluttivat resuista naista, jonka kädet oli kahlittu yhteen. Nainen hoiperteli ja siristeli silmiään, sillä hänet oli juuri tuotu ulos auringonpaisteeseen tyrmän pimeydestä.

Naisen ja rauhanvartijoiden perässä kaupungin portista tunki ulos sekalainen väkijoukko, joka huuteli sellaisia törkeyksiä vartijoiden keskellä kävelevälle naiselle, että niitä ei tohdi toistaa tässä.

Prinssi nousi hevosensa selkään, ja ratsasti joukon edelle. "Seis!" hän huusi rauhavartijoille, ja nämä tottelivat nähdessään kuninkaalliset tunnukset prinssin vaatteissa. "Mihin te viette häntä, ja miksi?"

"Tässä on kansankiihottaja," yksi vartijoista sanoi, ja tönäisi naista niin, että tämä kaatui. Toinen vartija potkaisi naista ja repi tämän väkivalloin takaisin jaloilleen.

"Mitä hän on tehnyt?" prinssi kysyi.

"Hän on levitellyt ilkeitä valeita kuninkaasta," vastasivat.

"Haluan kuulla, mitä hän on puhunut," prinssi sanoi.

Vartijat virnistelivät, ja käskivät naisen puhua.

Nainen veti henkeä. "Kuningas on epäoikeudenmukainen hallitsija," nainen sanoi pitäen leukansa pystyssä. "Kansa köyhtyy köyhtymistään, ja kuninkaan nimittämän rauhanvartijat toimivat täysin mielivaltaisesti."

"Se on totta," prinssi ja hänen sydämensä sanoivat yhteen ääneen. Hän käski vartijoiden vapauttaa naisen, ja nämä tottelivat, sillä tieto prinssin tuomitsemisesta maanpakoon ei ollut vielä levinnyt kaupunkiin. Väkijoukko ja vartijat palasivat pettyneinä kaupunkiin.

"Jos lähdet mukaani, sinusta tulee neuvonantajani," prinssi sanoi naiselle, ja tämä suostui.

Pikkuhiljaa prinssiä seuraava joukko kasvoi. Heidän seuraansa liittyi koko ajan lisää ihmisiä heidän kulkiessaan kylien ja kaupunkien ohi kohti valtakunnan rajaa. Matkalla sattui kaikenlaista, mutta prinssi ratkoi kaikki ongelmat sydäntään kuunnellen.

Lopulta he pääsivät tutkimattomaan maahan, jota kukaan ei omistanut. He rakensivat sinne itselleen kaupungin ja muokkasivat maata pelloiksi. Prinssi ei antanut rakentaa itselleen linnaa, vaan hän asui samanlaisessa asumuksessa kuin kaupungin köyhin perhe.

Uusi valtakunta ei kasvanut lopulta kovin suureksi, ja sitä jouduttiin siirtämään moneen kertaan, sillä niin monet tahtoivat vimmoissaan tuhota sen, mutta prinssi Ares, josta oli tullut kuningas, ei halunnut ryhtyä sotaan. Niinpä hänestä tuli kiertolaisten kuningas, ja johtaessaan kansaansa paikasta toiseen, hän otti opikseen kaikesta näkemästään, ja hänestä tuli hyvin viisas.

Kun kuningas Areksesta aika jätti, valtaistuimelle hänen tyttärensä, jolla myös oli puhuva sydän.

Sen pituinen se.

Haljennut uimaräpylä

Ketolan perheellä oli kaunis pieni mökki eräällä metsäisellä saarella keskellä suurta järveä. He viettivät siellä paljon aikaa kesäisin uiden, saunoen ja grillaten, ja he keräsivät joka vuosi niin paljon mustikoita, että mehu ja hillo riittivät koko pitkäksi talveksi.

Tämä tarina ei kuitenkaan kerro Ketolan perheestä, vaan uimaräpylästä, joka löytyi eräänä kauniina kesäisenä hellepäivänä ikivanhasta matkalaukusta, joka oli ollyt Ketolan äidin mukana tämän kierrellessä Eurooppaa nuorempana, ja joka oli sittemmin sysätty mökin kellariin säilytykseen ja unohdettu.

Lapset löysivät laukun tutkiessaan kellaria taskulampun valossa, ja he avasivat sen uteliaina saman tien. Laukussa oli vanhoja vaatteita, jotka eivät sopineet enää kenellekään, ja pari trooppisenturkooseja uimaräpylöitä.

Lapset säntäsivät heti rantaan ja riisuivat vaatteensa laiturille. He sopivat pitävänsä räpylöitä vuorotellen, vetivät vuoroista pitkää tikkua, ja pulahtivat viileään veteen.

Räpylät olivat maanneet pimeässä laukussa kymmenen vuotta, ja ne olivat onnellisia päästessään taas taas polskimaan vedessä.

Mutta sitten yksi lapsista potkaisi vahingossa vasemmanpuoleisella uimaräpylällä kiveen, ja räpylään tuli syvä halkeama.

Kun lapsi otti uimaräpylät jaloistaan, ja nosti ne pinnan yläpuolelle tarkastellakseen vahinkoja, hän näki halkeaman, ja uimaräpylä tiesi tulevansa pian viskatuksi roskakoriin. "Ei käy," se ajatteli, ja luiskautti itsensä irti lapsen otteesta, ja lasten hämmästykseksi Räpylä sukelsi kuin paraskin uimahyppääjä, ja katosi sen siliän tien veden tummiin syvyyksiin.

Uimaräpylä heittäytyi suotuisan pohjavirtauksen varaan, ja ajelehti kohti järvenselkää. Se ei tiennyt, minne menisi, mutta ainakin se oli vapaa. Kenties se voisi löytää kalaparven, joka hyväksyisi sen mukaansa.

Pian Räpylälle selvisi, että pohjavirta olikin itse asiassa vesihiisien valtatie. Se huomasi, että levätupot, jotka kelluivat virrassa, olivatkin pikkuruisia olentoja, jotka katselivat sitä kummissaan vieläkin pikkuruisemmin pippurisilmin.

Vesihiidet ovat järvissä, lammissa ja joissa asustavia otuksia, jotka ovat läheistä sukua kukkaiskeijuille. Ne ovat tavallaan leväkeijuja, mutta koska levä on useiden ihmisten mielestä epämiellyttävän tuntuista ja näköistä, vesihiisisä sanotaan vesihiisiksi eikä keijukaisiksi.

Olet ehkä nähnytkin vesihiiden, mutta luullut sitä levänriekaleeksi. Ne ovat rauhaa rakastavia olentoja, ja tavallisesti ne tapaavat vältellä ihmisiä, mutta toisinaan ne saattavat jäädä ihmettelemään vedessä pulikoivia uimareita.

Ne liikkuvat kovin hitaasti, joten ne käyttävät teinään virtauksia. Räpylä ajautui niiden valtatietä pitkin vesihiisien kauppatorille, jossa oli sattumoisin meneillään vuotuiset kesämarkkinat.

Tori sijaitsi järven syvimmässä pohjukassa, ja siellä olisi ollut aivan pilkkopimeää, ellei torin yläpuolella olisi leijunut aavemaisen vihreää valoa hehkuvaa planktonia.

Torikojut olivat litteitä ja leveitä kiviä, joiden päällä liikuskeli erilaisia kotiloita ja pieniä rapuja, jotka mussuttivat tyytyväisinä kivien päällä kasvavaa levää. Myytävänä oli myös pieniä purnukoita, jotka hohtelivat pimeydessä, ja niiden sisällä pyörähteli kaikissa väreissä hohtavaa planktonia. Torilla esiintyi myös vesihiisistä koostuva yhtye, joka soitti oudon pulputtavaa musiikkia.

Räpylä kiersi toria katsellen vesihiisiä ja niiden erikoisia myyntiartikkeleita, ja vesihiidet puolestaan tuijottivat räpylää hieman huolissaan. Ei kai se aikonut lyödä lyttyyn heidän kotiloitaan tai ajaa planktonia pois? Ei kai se kuulunut johonkin järveen istutettuun suureen petokalojen lajiin? Vesihiisistä rohkeimmat huutelivat Räpylälle: "Et kai aio ryöstää meidän kotilokarjaamme?" "Et kai tullut hajottamaan meidän toriamme?"

"En suinkaan," Räpylä vastasi kysymyksiin. "Minä olen pelkkä haljennut vasemmanpuoleinen uimaräpylä, enkä halua tuottaa kenellekään harmia."

Pian vesihiidet tottuivat Räpylän läsnäoloon, ja antoivat sen katsella heidän touhujaan.

Jonkin aikaa markkinoilla kierreltyään Räpylä äkkäsi yksinäisen vesihiiden, joka piileskeli torin laidalla pimeydessä ja itki lohduttomasti.

Räpylä pysähtyi ja kysyi, miksi vesihiisi itki.

"Voi, kaikki on lopussa!" vesihiisi nyyhki. "Minun nimeni on Viherkivi, ja kaikki on lopussa!"

Räpylä uteli, mikä kaikki on lopussa, ja Viherkivi kertoi. Tarinan edetessä Räpylän alkoi käydä sääliksi pientä otusta, joka näytti koostuvat vedessä liehuvasta levästä.

Viherkivi oli jonkin aikaa sitten asunut eräällä rehevällä rannalla, kunnes ihmiset olivat päättäneet haluavansa hiekkarannan juuri siihen paikkaan, ja tulleet kaivureineen hajottamaan Viherkiven kodin, ja lopuksi vielä kaataneet paikalle tonneittain hiekkaa, sillä eihän tullut kuuloonkaan, että niin rehevällä ja mutaisella paikalla olisi voinut uida. "Minä tuskin pääsin pakoon," Viherkivi totesi.

Tietenkin Viherkivi oli pian löytänyt itselleen uuden kotipaikan, sillä järvi oli varsin suuri, mutta se ei häntä paljoa lohduttanut. Vesihiidet nimittäin söivät tiettyjen kotiloiden erittämää limaa, ja paimennettavanaan niistä koostuva karja. "Ne kaikki karkasivat, eikä minulla ole varaa hankkia uusia! Olen jo aivan nälästä heikko!" Viherkivi valitti.

"Miksi et vain etsi uusia kotiloita?" Räpylä kysyi. "Järvihän on kotiloita täynnä."

"Me voimme syödä vain yhden kotilolajin erittämää limaa, ja ne ovat harvinaisia. Niin harvinaisia, että niitä on vain lemmikeinä. Uusia saa vain ostamalla, eikä minulla ole rahaa," Viherkivi vastasi.

Räpylä alkoi jo melkein itsekin nyyhkiä, mutta surkeus ei loppunut siihen. Viherkivellä oli nimittäin ollut hyvin nopea kilpa-ahven, mutta sekin oli päässyt karkuun. Viherkiven mukaan ahven oli pelästynyt ihmisten työkoneita ja painellut pillastuneena tiehensä, eikä sitä oltu sen koomin nähty. "Jos minulla olisi vielä ahveneni, voisin voittaa markkinoiden kilpa-ajon, sillä palkintona on koko järven suurin kotilo!"

Tosiaan. Räpylä muisti nähneensä torilla valtaisan kotilon, joka ei näyttänyt olevan myynnissä, ja kotilon ympärillä pyöri paljon vesihiisiä sitä ihmettelemässä ja ihastelemassa. Räpylä oli katsellut, miten kotiloa hoitava vesihiisi oli kiillottanut sen kuorta ja kutitellut sen päätä saadakseen pitkät tuntosarvet tulemaan esiin.

"No niin," Viherkivi huolaisi. "Kilpa-ajot alkavatkin aivan juuri."

Räpylä huomasi, että korkealle torin planktonkatoksen ylle oli kerääntynyt useita välkkyviä ahvenia, jotka kuljettivat pienissä kärryissä ohjaksia piteleviä vesihiisiä. Ahvenet väristelivät eviään mahtaillen, ja vilkuilivat toisiaan kisaan yllyttäen. Yleisö oli noussut kellumaan keskelle toria, ja sen joukosta kuului kannustavia huutoja ja outoa pulputusta.

Ja silloin Räpylä sai ajatuksen, ja kun Viherkivi kuuli, mitä Räpylä aikoi tehdä, se vain puisteli päätään, mutta totesi lopulta: "No, en kai minä muutakaan voi."

Kilpa-ajon alkaessa, kun kilpailijat asettuivat riviin lähtöviivalle, koko tori purskahti nauruun, kun Viherkivi asettui keskelle riviä ratsastaen haljenneella vasemmanpuoleisella uimaräpylällä. Jopa ahvenet nauroivat niin, että kuplat vain pursuilivat niiden kiduksista.

Lähtömerkinantaja heilautti hihitellen lippua, ja ajurit vakavoituivat. "Haa! Liikkeelle!" he huusivat ahvenille, mutta ahvenet nauroivat niin, että törmäilivät toisiinsa, ja niiden valjaat sotkeutuivat yhteen, ja lopulta kaikki olivat niin solmussa keskenään, että vain Viherkivi ja Räpylä pääsivät liukumaan rivistä kilparadalle.

Rata kiersi torin ympäri.

Räpylä liukui eteenpäin hitaasti ja arvokkaasti kaikkien nauraessa. Jopa planktonin seasta kuului aivan hiljaista kiherrystä. Viherkivi tuijotti vihaisen näköisenä eteensä, sillä pienelläkin olennolla on ylpeytensä.

Mutta kun vain Viherkivi Räpylän selässä ylitti maaliviivan, Viherkivikin hymyili jo hieman. 

 

Palkintoseremonia järjestettiin heti, ja naurava kisatuomari luovutti suuren kotilon Viherkivelle.

Kun Viherkivi talutti kotilon Räpylän päälle, Räpylään tullut halkeama liimautui umpeen, ja Räpylä teki innoissaan kunniakierroksen torin ympäri.

Vaikka kaikki olivat nauraneet kuollakseen Viherkivelle ja tämän oudolle ratsulle, kaksikosta alettiin pian puhua aivan toiseen sävyyn, sillä markkinoiden jälkeen he olivat päättäneet lähteä kiertämään maailmaa. Viherkivi mahtui asumaan Räpylän sisälle, ja suuri kotilo söi mielellään Räpylän pintaan kertyvää levää. He kokivat monia jännittäviä seikkailuja, vaikka nyt ei kerrotakaan niistä.

Lehmä nimeltä Paju

Heinäkivi oli pieni paikkakunta Länsi-Pohjanmaalla. Paikkakunnalla oli useita navettoja ja sikaloita, ja siellä olikin enemmän lehmiä ja sikoja kuin ihmisiä.

Kuukivi oli yksi pienimmistä navetoista. Siellä asusti viisi lehmää ja härkä sekä navettakissa. Navetan omisti vanha leski, joka oli palkannut tyttärentyttärensä Kaislan pitämään huolta tilan eläimistä.

Kaisla päästi joka päivä lehmät ja härän läheiseen vehreään ja turvalliseen lehtimetsään, jossa ne saivat laiduntaa kaikessa rauhassa.

Lehmistä nuorin oli nimeltään Paju. Sillä oli kullanruskea lyhyt turkki ja pienet sarvet, joista se oli aivan erityisen ylpeä, sillä Kuukiven muut lehmät olivat sarvettomia, mutta kaiken kaikkiaan se näytti aivan tavalliselta lehmältä. Erikoista siinä oli vain se, että se oli ystävystynyt navettakissa Tiitun kanssa, ja antoi tämän ratsastaa selässään. Tiitu matkasikin usein laitumille Pajun selässä, ja metsästi hiiriä ja päästäisiä, ja vaaniskeli pikkulintuja, kunnes oli taas aika palata navettaan.

Tavallisesti elämä navetassa oli hyvin rauhallista ja päivät olivat lähes samanlaisia, mutta eräänä keväisenä aamuna Kuukiven lehmät heräsivät varsin erikoiseen ääneen.

"Muu! Se on ilmahälytys! Ilmahälytys!" yksi vanhemmista lehmistä ammui.

"Ei, se on tulipalo! Tulipalo! Apua! Muu!" toinen lehmä huusi.

Lehmät kurottelivat ja ojentelivat kaulojaan ulos karsinoistaan nähdäkseen, mistä ääni oli peräisin, ja reunimmaiseen karsinaan sijoitettu Paju huomasi, että äänen lähde olikin navettakissa Tiitu.

"Tiitu, mitä ihmettä sinä teet?" Paju kysyi.

Kissa makasi heinäkasassa, jossa sillä oli tapana nukkua, ja kiemurteli paikallaan kuin olisi ollut tuskissaan. Se lakkasi ulvomasta ja mouruamasta, kun huomasi lehmien tömistelevän ja liikehtivät hermostuksissaan. "Miau, minähän vain laulan," se sanoi hieman loukkaantuneen oloisena.

Paju muisteli, että Kaisla oli joskus pitänyt radiota päällä lehmiä lypsäessaan, ja vaikka Paju ei ollutkaan varsinaisesti mikään musiikin asiantuntija, se tiesi, että Tiitun ulina ei lainkaan muistuttanut radiossa soitettavia lauluja.

"Miksi sinä sitten laulat?" Paju kysyi, ja jätti päivittelemisen sikseen, sillä se ei halunnut loukata ystäväänsä.

"Minä olen jo täysi-ikäinen kissa, ja minun on aika löytää itselleni sulhanen," kissa totesi. "Minä laulan, jotta hän löytäisi tänne."

"Mutta eihän tässä lähistöllä asu muita kissoja," Paju sanoi, ja lisäsi pahoittelevaan sävyyn: "Sulhasesi ei taida löytää tänne."

"Miau, olet ehkä oikeassa," Tiitu huokaisi haikeasti, ja näytti heti hyvin onnettomalta.

Paju tunsi jo itsensäkin onnettomaksi. "Miksi et lähtisi etsimään sulhastasi, kun Kaisla vie meidät ulos?"

"Miau! Näin eilen kotkan kaartelevan taivaalla. En halua, että se nappaa minut, ja vie pesäänsä vahtimaan poikasiaan sillä välin, kun se ruoja itse huvittelee ilmakuopissa," Tiitu sanoi.

Paju pohti asiaa hetken, ja sanoi: "Jospa minä veisin sinut kylille. Jos kotka tulee, minä vain heilutan sarviani, eikä se uskalla tulla lähemmäs."

Silloin kissa näytti piristyvän. "Sinä se olet tosi ystävä, miau," se sanoi.

Pian Kaisla jo tulikin päästämään lehmät, härän ja kissan ulos.

Illan tullen Kaisla palasi metsikköön hakeakseen eläimet takaisin sisälle. Hän oli huhkinut navetassa koko päivän, sillä se oli ollut kevätsiivouksen tarpeessa.

Kaisla puhalsi pieneen torveen, jolla hän joka päivä kutsui lehmät koolle. Ensin metsästä tulla rymisteli vanha Puolukka-lehmä Visa-härän kanssa. Niitä seurasivat kaksoslehmät Horsma ja Rentukka, ja viimeisenä paikalle jolkotti pitkäkarvainen ylämaanlehmä Manna.

Pajua ja Tiitua ei näkynyt.

Kaisla puhalsi torveen toisen kerran, ja odotti, mutta lehmää ja kissaa ei edelleenkään kuulunut.

Kaisla käveli syvemmälle metsään torveen puhallellen neljän lehmän ja härän seuratessa hänen kannoillaan.

Kun Pajua ei löytynyt, Kaisla vei Puolukan, Visan, Horsman, Rentukan ja Mannan takaisin navettaan, ja ripusti torven kaulaansa. "Älkää murehtiko," hän sanoi lehmille, jotka vilkuilivat Pajun tyhjää karsinaa. "Eivät ne kauas ole ehtineet."

Ja niin Kaisla lähti torvi kaulallaan etsimään kadonnutta lehmää ja navettakissaa.

Sillä välin Paju hölkkäsi maantien vasenta laitaa pitkin kohti Heinäkiven kylän keskustaa. Tiitu-kissa istui sen niskan juuressa tähyillen, näkyisikö missään sille sopivaa sulhasta.

Niiden oli ollut helppoa karata laitumelta, sillä Kuukiven tilalla uskottiin luonnonmukaiseen tapaan hoitaa eläimiä, eikä laidunmetsän ympärillä ollut minkäänlaista aitaa. Tavallisesti lehmät pysyivätkin turvallisessa pikku metsikössään, ja noudattivat torven kutsua. Koskaan ennen yksikään Kuukiven lehmä ei ollut karannut, mutta kukaan niistä ei ollutkaan ennen ystävystynyt Tiitun kaltaisen kissan kanssa, eikä niillä ollut koskaan ollut yhtä pakottavaa syytä vaeltaa kauemmas.

Kulkiessaan Paju katseli ihmetystä täynnä tienvarren maisemia. Se näki avaria peltoja, lampia ja välillä myös maalaistaloja ja vieraita navettoja. Se ei ollut koskaan ajatellut, miten suuri maailma loppujen lopuksi olikaan, ja aina nähdessään lisää uusia asioita, se vain innostui entisestään, ja halusi tietää, mitä seuraavan ja sitä seuraavan mutkan takaa paljastuisi. Se toivoi, että voisi matkustaa kuin ihmiset, ja nähdä enemmän, vaikka se ymmärsi, etteivät ihmiset antaisi lehmien nousta linja-autoihin, juniin tai lentokoneisiin.

Aivan yllättäen Paju kuuli jostain kantautuvia ääniä, jotka muistuttivat Tiitu-kissan laulua. Se höristeli suuria korviaan.

Myös Tiitu kuuli äänen, ja hyppäsi riemuissaan lehmän sarvien väliin. "Siellä on varmasti vaikka kuinka paljon kissoja!" Tiitu riemuitsi. "Nyt minä löydän sulhasen!"

Paju heilautti häntäänsä, ja lähti laukkaamaan ääntä kohti.

Pian ne saapuivat Heinäkiven kunnan keskustaan, jossa oli postitoimisto, apteekki, kyläkauppa ja hallirakennus nimeltä Heinälinna, jossa järjestettiin kaikenlaisia tapahtumia.

Ääni tuntui kantautuvan Heinälinnan sisältä, ja niinpä sen portaille olikin kerääntynyt kymmenittäin laulusta kiinnostuneita kissoja.

Tiitu hyppäsi viehkeästi alas Pajun sarvien välistä, ja silloin eräs komea punainen kollikissa, jolla oli koko kylän pisimmät viikset, huomasi tulokkaan. "Mau, onpa sinulla kaunis valkoinen turkki," kollikissa sanoi Tiitulle, ja Tiitu vastasi: "Miau, mutta sinullapa onkin varmasti koko pitäjän pisin häntä."

Kissat kiertelivät ja nuuhkivat toisiaan hetken, ja Tiitu oli niin ihastunut kollikissaan, ettei se enää muistanut Pajua, ja se ehdotti kollille, että ne voisivat lähteä yhdessä metsästämään hiiriä. Kolli innostui, ja äkkiä ne katosivat Heinälinnan ympärillä kasvavaan pensaikkoon.

"Muu!" Paju puuskahti. "Jättivät minut yksin! Minä minä nyt teen!" Se oli niin hämmentynyt, että unohti ylpeytensä, ja istui Heinälinnan portaille kissojen sekaan.

Tällä välin Kaisla oli etsinyt Pajua kaikkialta Kuukiven navetan ympäriltä, ja vähän kauempaakin. Hän oli aivan väsyksissä. Alkoi olla myöhä, joten hänen oli palattava kotiinsa Heinäkiven keskustan apteekin yläkertaan.

Kaisla ei kuitenkaan päässyt kotiin asti, kun hänkin kuuli outoa ääntä.

Ääni tuli Heinälinnasta. Nähdessään hallin portaille kerääntyneet kissat, hän muisti, että hallissa esiintyi sinä iltana paikallinen oopperakerho. Kerholaisten laulu muistutti kissojen mouruamista niin paljon, että paikkakunnan kissat tapasivat kerääntyä hallin ympärille aina, kun he järjestivät näytöksiä, mutta hallista kantautuvat äänet eivät kuulostaneet oopperalta.

Oli nimittäin käynyt niin, että hetki sitten Tiitua ja tämän sulhasta odottamaan jäänyt Paju-lehmä oli päättänyt ottaa selvää, mitä hallissa oikein tapahtui, ja se oli rymistellyt sisään ja päätynyt suoraan näyttämölle.

Laulajat olivat hämmentyneet niin, että vaikenivat, ja jäivät niille sijoilleen tuijottamaan saliin tunkeutunutta lehmää.

Orkesteri, joka soitti piilossa esiintymislavan sivussa, ei huomannut lehmää, ja jatkoi soittamista.

"Voi ei," Paju ajatteli. "Nyt minä pilasin kaiken!" Hetken se pohti, miten voisi korjata tilanteen, ja sitten se päätti laulaa näytöksen loppuun.

Kun Kaisla astui saliin, hän näki Pajun seisovan suurena ja sarvekkaana näyttämöllä, ja mikä pahinta, lehmähän ammui musiikin tahtiin, ja orkesteri vain jatkoi soittamista! "Muu! Ammuu-uuuu! Aaammuu!"

Laulajat olivat paenneet katsomoon, ja eturivissä istuva kunnanjohtaja yski vedettyään makeisen väärään kurkkuun, ja hänen miehensä takoi hänen selkäänsä.

Kaisla istui takariviin, ja painautui aivan matalaksi.

Orkesteri soitti oopperan loppuun asti, ja puolen tunnin kuluttua esitys oli ohi. Hetken salissa oli hiirenhiljaista, mutta sitten koko yleisö nousi seisomaan. He taputtivat, ja sieltä täältä kuului huutoja ja vihellyksiä. "Upeaa!" "Mahtavaa!" "Ennen näkemätöntä!"

Sattumalta yleisön joukossa oli kiertelevä kykyjenetsijä, joka oli tullut seuraamaan oopperaa. Kun suosionosoitukset vaimenivat, hän nousi ylös, ja kysyi: "Kenen lehmä tämä on?"

Kaisla nousi paikaltaan. "Minun isoäitini!" hän vastasi. Kykyjenetsijä pyysi Kaislalta vielä navetan osoitteen, ja lähti sitten paikalta itsekseen hykerrellen.

Huomatessaan Kaislan yleisön joukossa, Paju hyppäsi alas näyttämöltä, ja jolkotti tytön luokse. Kaisla taputti sen kaulaa, ja antoi sille porkkanan.

Tiitu ja tämän suhlanen odottelivat Pajua hallin ulkopuolella. Kumpikin kantoi suussaan pulleaa päästäistä. Ne molemmat hyppäsivät Pajun selkään, ja Paju seurasi Kaislaa takaisin navettaan.

Kävi niin, että kykyjenetsijä puhui Kaislan isoäidin kanssa heti seuraavana päivänä, ja pian Paju lähtikin ensimmäiselle kiertueelleen, ja pääsi esiintymään monella paikkakunnalla Heinäkiven ympäristössä ja hieman kauempanakin. Paju oli oikein tyytyväinen päästessään näkemään maailmaa, ja tapaamaan monia uusia ihmisiä ja eläimiä.

Tiitu puolestaan jäi navettaan sulhasensa kanssa, ja parin kuukauden kuluttua ne saivat viisi kaunista pentua. Niistä tuli oikein onnellinen kissaperhe, sillä navetassa riitti hiiriä niille kaikille, ja lehmät ja härkä pitivät pennuista kovasti.

Sen pituinen se