Haljennut uimaräpylä

Ketolan perheellä oli kaunis pieni mökki eräällä metsäisellä saarella keskellä suurta järveä. He viettivät siellä paljon aikaa kesäisin uiden, saunoen ja grillaten, ja he keräsivät joka vuosi niin paljon mustikoita, että mehu ja hillo riittivät koko pitkäksi talveksi.

Tämä tarina ei kuitenkaan kerro Ketolan perheestä, vaan uimaräpylästä, joka löytyi eräänä kauniina kesäisenä hellepäivänä ikivanhasta matkalaukusta, joka oli ollyt Ketolan äidin mukana tämän kierrellessä Eurooppaa nuorempana, ja joka oli sittemmin sysätty mökin kellariin säilytykseen ja unohdettu.

Lapset löysivät laukun tutkiessaan kellaria taskulampun valossa, ja he avasivat sen uteliaina saman tien. Laukussa oli vanhoja vaatteita, jotka eivät sopineet enää kenellekään, ja pari trooppisenturkooseja uimaräpylöitä.

Lapset säntäsivät heti rantaan ja riisuivat vaatteensa laiturille. He sopivat pitävänsä räpylöitä vuorotellen, vetivät vuoroista pitkää tikkua, ja pulahtivat viileään veteen.

Räpylät olivat maanneet pimeässä laukussa kymmenen vuotta, ja ne olivat onnellisia päästessään taas taas polskimaan vedessä.

Mutta sitten yksi lapsista potkaisi vahingossa vasemmanpuoleisella uimaräpylällä kiveen, ja räpylään tuli syvä halkeama.

Kun lapsi otti uimaräpylät jaloistaan, ja nosti ne pinnan yläpuolelle tarkastellakseen vahinkoja, hän näki halkeaman, ja uimaräpylä tiesi tulevansa pian viskatuksi roskakoriin. "Ei käy," se ajatteli, ja luiskautti itsensä irti lapsen otteesta, ja lasten hämmästykseksi Räpylä sukelsi kuin paraskin uimahyppääjä, ja katosi sen siliän tien veden tummiin syvyyksiin.

Uimaräpylä heittäytyi suotuisan pohjavirtauksen varaan, ja ajelehti kohti järvenselkää. Se ei tiennyt, minne menisi, mutta ainakin se oli vapaa. Kenties se voisi löytää kalaparven, joka hyväksyisi sen mukaansa.

Pian Räpylälle selvisi, että pohjavirta olikin itse asiassa vesihiisien valtatie. Se huomasi, että levätupot, jotka kelluivat virrassa, olivatkin pikkuruisia olentoja, jotka katselivat sitä kummissaan vieläkin pikkuruisemmin pippurisilmin.

Vesihiidet ovat järvissä, lammissa ja joissa asustavia otuksia, jotka ovat läheistä sukua kukkaiskeijuille. Ne ovat tavallaan leväkeijuja, mutta koska levä on useiden ihmisten mielestä epämiellyttävän tuntuista ja näköistä, vesihiisisä sanotaan vesihiisiksi eikä keijukaisiksi.

Olet ehkä nähnytkin vesihiiden, mutta luullut sitä levänriekaleeksi. Ne ovat rauhaa rakastavia olentoja, ja tavallisesti ne tapaavat vältellä ihmisiä, mutta toisinaan ne saattavat jäädä ihmettelemään vedessä pulikoivia uimareita.

Ne liikkuvat kovin hitaasti, joten ne käyttävät teinään virtauksia. Räpylä ajautui niiden valtatietä pitkin vesihiisien kauppatorille, jossa oli sattumoisin meneillään vuotuiset kesämarkkinat.

Tori sijaitsi järven syvimmässä pohjukassa, ja siellä olisi ollut aivan pilkkopimeää, ellei torin yläpuolella olisi leijunut aavemaisen vihreää valoa hehkuvaa planktonia.

Torikojut olivat litteitä ja leveitä kiviä, joiden päällä liikuskeli erilaisia kotiloita ja pieniä rapuja, jotka mussuttivat tyytyväisinä kivien päällä kasvavaa levää. Myytävänä oli myös pieniä purnukoita, jotka hohtelivat pimeydessä, ja niiden sisällä pyörähteli kaikissa väreissä hohtavaa planktonia. Torilla esiintyi myös vesihiisistä koostuva yhtye, joka soitti oudon pulputtavaa musiikkia.

Räpylä kiersi toria katsellen vesihiisiä ja niiden erikoisia myyntiartikkeleita, ja vesihiidet puolestaan tuijottivat räpylää hieman huolissaan. Ei kai se aikonut lyödä lyttyyn heidän kotiloitaan tai ajaa planktonia pois? Ei kai se kuulunut johonkin järveen istutettuun suureen petokalojen lajiin? Vesihiisistä rohkeimmat huutelivat Räpylälle: "Et kai aio ryöstää meidän kotilokarjaamme?" "Et kai tullut hajottamaan meidän toriamme?"

"En suinkaan," Räpylä vastasi kysymyksiin. "Minä olen pelkkä haljennut vasemmanpuoleinen uimaräpylä, enkä halua tuottaa kenellekään harmia."

Pian vesihiidet tottuivat Räpylän läsnäoloon, ja antoivat sen katsella heidän touhujaan.

Jonkin aikaa markkinoilla kierreltyään Räpylä äkkäsi yksinäisen vesihiiden, joka piileskeli torin laidalla pimeydessä ja itki lohduttomasti.

Räpylä pysähtyi ja kysyi, miksi vesihiisi itki.

"Voi, kaikki on lopussa!" vesihiisi nyyhki. "Minun nimeni on Viherkivi, ja kaikki on lopussa!"

Räpylä uteli, mikä kaikki on lopussa, ja Viherkivi kertoi. Tarinan edetessä Räpylän alkoi käydä sääliksi pientä otusta, joka näytti koostuvat vedessä liehuvasta levästä.

Viherkivi oli jonkin aikaa sitten asunut eräällä rehevällä rannalla, kunnes ihmiset olivat päättäneet haluavansa hiekkarannan juuri siihen paikkaan, ja tulleet kaivureineen hajottamaan Viherkiven kodin, ja lopuksi vielä kaataneet paikalle tonneittain hiekkaa, sillä eihän tullut kuuloonkaan, että niin rehevällä ja mutaisella paikalla olisi voinut uida. "Minä tuskin pääsin pakoon," Viherkivi totesi.

Tietenkin Viherkivi oli pian löytänyt itselleen uuden kotipaikan, sillä järvi oli varsin suuri, mutta se ei häntä paljoa lohduttanut. Vesihiidet nimittäin söivät tiettyjen kotiloiden erittämää limaa, ja paimennettavanaan niistä koostuva karja. "Ne kaikki karkasivat, eikä minulla ole varaa hankkia uusia! Olen jo aivan nälästä heikko!" Viherkivi valitti.

"Miksi et vain etsi uusia kotiloita?" Räpylä kysyi. "Järvihän on kotiloita täynnä."

"Me voimme syödä vain yhden kotilolajin erittämää limaa, ja ne ovat harvinaisia. Niin harvinaisia, että niitä on vain lemmikeinä. Uusia saa vain ostamalla, eikä minulla ole rahaa," Viherkivi vastasi.

Räpylä alkoi jo melkein itsekin nyyhkiä, mutta surkeus ei loppunut siihen. Viherkivellä oli nimittäin ollut hyvin nopea kilpa-ahven, mutta sekin oli päässyt karkuun. Viherkiven mukaan ahven oli pelästynyt ihmisten työkoneita ja painellut pillastuneena tiehensä, eikä sitä oltu sen koomin nähty. "Jos minulla olisi vielä ahveneni, voisin voittaa markkinoiden kilpa-ajon, sillä palkintona on koko järven suurin kotilo!"

Tosiaan. Räpylä muisti nähneensä torilla valtaisan kotilon, joka ei näyttänyt olevan myynnissä, ja kotilon ympärillä pyöri paljon vesihiisiä sitä ihmettelemässä ja ihastelemassa. Räpylä oli katsellut, miten kotiloa hoitava vesihiisi oli kiillottanut sen kuorta ja kutitellut sen päätä saadakseen pitkät tuntosarvet tulemaan esiin.

"No niin," Viherkivi huolaisi. "Kilpa-ajot alkavatkin aivan juuri."

Räpylä huomasi, että korkealle torin planktonkatoksen ylle oli kerääntynyt useita välkkyviä ahvenia, jotka kuljettivat pienissä kärryissä ohjaksia piteleviä vesihiisiä. Ahvenet väristelivät eviään mahtaillen, ja vilkuilivat toisiaan kisaan yllyttäen. Yleisö oli noussut kellumaan keskelle toria, ja sen joukosta kuului kannustavia huutoja ja outoa pulputusta.

Ja silloin Räpylä sai ajatuksen, ja kun Viherkivi kuuli, mitä Räpylä aikoi tehdä, se vain puisteli päätään, mutta totesi lopulta: "No, en kai minä muutakaan voi."

Kilpa-ajon alkaessa, kun kilpailijat asettuivat riviin lähtöviivalle, koko tori purskahti nauruun, kun Viherkivi asettui keskelle riviä ratsastaen haljenneella vasemmanpuoleisella uimaräpylällä. Jopa ahvenet nauroivat niin, että kuplat vain pursuilivat niiden kiduksista.

Lähtömerkinantaja heilautti hihitellen lippua, ja ajurit vakavoituivat. "Haa! Liikkeelle!" he huusivat ahvenille, mutta ahvenet nauroivat niin, että törmäilivät toisiinsa, ja niiden valjaat sotkeutuivat yhteen, ja lopulta kaikki olivat niin solmussa keskenään, että vain Viherkivi ja Räpylä pääsivät liukumaan rivistä kilparadalle.

Rata kiersi torin ympäri.

Räpylä liukui eteenpäin hitaasti ja arvokkaasti kaikkien nauraessa. Jopa planktonin seasta kuului aivan hiljaista kiherrystä. Viherkivi tuijotti vihaisen näköisenä eteensä, sillä pienelläkin olennolla on ylpeytensä.

Mutta kun vain Viherkivi Räpylän selässä ylitti maaliviivan, Viherkivikin hymyili jo hieman. 

 

Palkintoseremonia järjestettiin heti, ja naurava kisatuomari luovutti suuren kotilon Viherkivelle.

Kun Viherkivi talutti kotilon Räpylän päälle, Räpylään tullut halkeama liimautui umpeen, ja Räpylä teki innoissaan kunniakierroksen torin ympäri.

Vaikka kaikki olivat nauraneet kuollakseen Viherkivelle ja tämän oudolle ratsulle, kaksikosta alettiin pian puhua aivan toiseen sävyyn, sillä markkinoiden jälkeen he olivat päättäneet lähteä kiertämään maailmaa. Viherkivi mahtui asumaan Räpylän sisälle, ja suuri kotilo söi mielellään Räpylän pintaan kertyvää levää. He kokivat monia jännittäviä seikkailuja, vaikka nyt ei kerrotakaan niistä.