Hopeaselkäinen lisko

Kääpäliskot ovat saaneet nimensä siitä, että ne mielellään makoilevat auringon lämmittämillä rantakallioilla suurena joukkona, ja pysyttelevät pitkään paikoillaan kuin puunrunkoon kiinnittyneet käävät konsanaan. Ne syövät harvoin, sillä ruoka sulaa hyvin hitaasti niiden vatsassa, ja niiden päivät kuluvatkin pääasiassa ruoan sulamista odotellessa.

Kääpäliskot ovat erittäin uhanalainen laji, ja niitä elää vain yhdessä paikassa koko maailmassa, ja tarkkaan ottaen niitä on vain seistemäntoista. Ne kaikki kuuluvat samaan yhteisöön, ja ne kaikki viettävät päivänsä samalla kalliolla köllötellen.

Kaikki muut yhteiskunnat ovat hävinneet yksinkertaisesti sen vuoksi, että hiljaa auringossa makaaminen päivästä toiseen on suoraan sanottuna niin tylsää, vaikka ehkä oletkin huomannut, että ihmisaikuisten mielestä mitään hauskempaa tuskin onkaan, mutta he ovatkin sillä tavalla vähän kajahtaneita. Liskot kuitenkin tylsistyvät helposti, ja kaikki muut yhteiskunnat ovat hajonneet jo aikapäiviä sitten, kun liskot lähtivät etsimään jännitystä elämäänsä muualta, ja myös jääneet sille tielleen. Joku jäi elämään rinteillä pesivien lystikkäiden ruokkien kanssa, toinen karkasi tapaamansa ovelan vaskitsan matkaan ja niin edelleen.

Kääpäkalliolla majaileva yhteiskunta on kuitenkin säilynyt, sillä liskot ovat keksineet itselleen ajanvietettä. Ne sepittävät runoja päiviensä kuluksi, eikä kukaan ole pitkään aikaan muuttanut pois kalliolta.

Liskojen runot ovat niin tyystin erilaisia kuin ihmisten runot, että niitä ei pysty mitenkään kirjoittamaan ylös tai toistamaan niin, että ihmiset ymmärtäisivät. Liskojen runot kertovat tarinoita valon väreistä, yötaivaasta, veden tuoksusta ja lihavista toukista, ja niitä esitetään jalkoja tömistämällä, kielellä lipomalla, katseella joskus jopa röyhtäillen, sillä sellaisia liskot ovat.

Yksi liskoista oli niin hyvä esittämään sepittämiään runoja, että sen alkaessa kertoa kaikki keskittyivät jännittyneinä kuuntelemaan ja katsomaan, ja sitä pyydettiin toistelemaan kunkin mielirunoja kunnes se oli aivan väsyksissä. Muut liskot olivat alkaneet kutsua sitä Runoilijaksi, ja kaikki olivat jo kauan sitten unohtaneet, mikä sen nimi oli sitä ennen ollut, eikä se itsekään enää muistanut.

Kääpäliskot ovat eriskummallinen laji, ja ne kiinnostavat eläintieteen tutkijoita kovasti. Uhanalaisten eläinten tutkimusta tehdessä on visusti varottava häiritsemästä eläimiä millään tavalla, ja tutkijat pitivät huolta, että sääntöjä noudatettiin. Niinpä kääpäliskot eivät edes tienneet, että niiden saarella oli ihmisiä, tai että niitä tarkkailtiin.

Tutkijat siis varoivat häiritsemästä liskoja, mutta liskoilla puolestaan ei ollut sääntöjä ihmisiin liittyen.

Niinpä, kun Runoilija eräällä saalistusmatkallaan sattui löytämään ihmisten käyttämän polun, se lähti seuraamaan sitä kiinnostuneena. Se pohti, mikä eläin mahtoi kulkiessaan tehdä sellaista tuhoa. Jäljet metsässä näyttivät siltä kuin joku olisi vierittänyt suurta kiveä.

"Hmm, kenties se on erittäin suuri ja paksu toukka," Runoilija ajatteli vesi kielellä. Se arveli, että niin suuresta toukasta riittäisi syötävää koko sen yhteiskunnalle monen kuunkierron ajaksi. Polulla leijuva outo haju epäillytti Runoilijaa hieman, mutta oli se syönyt kitkerämpiäkin toukkia.

Se seurasi polkua saaren toiseen päähän. Se ei ollut koskaan ollut niin kaukana Kääpäkalliolta, ja se alkoi väsyä, mutta se ajatteli jo vesi kielellä valtavaa toukkaa, eikä halunnut kääntyä takaisin.

Pian se huomasi kiivenneensä saaren korkeimman kukkulan päälle, joka itse asiassa oli sammunut tulivuori, mutta sitä Runoilija ei tiennyt. "Tästä ainakin riittää kerrottavaa," se totesi. Sen tietääkseen liskoista kukaan toinen ei ollut kiivennyt kukkulalle, joka näkyi Kääpäkalliolle asti. Yksi sen liskotovereista oli väittänyt, että kukkula kosketti taivasta, mutta Runoilijasta taivas näytti olevan yhtä kaukana sen yläpuolella kuin tavallisestikin.

Kun Runoilija pääsi pienen vuoren huipulle, se kohtasi mitä kummallisimman näyn.

Eräs tutkija oli nimittäin kiivennyt kukkulalle, ja pystyttänyt sinne maalaustelineen. Tutkija piteli kädessään palettia, jonka päälle oli pursotettu lukuisia herkullisen värisiä maalikakkaroita. Hän huokaili itsekseen katsellessaan ylimaallisen kaunista maisemaa ja saaren ympärille levittäytyvää aavaa merta, jonka pinta läikehti auringossa. Hän piteli sivellintä odossa, ja valmistautui vetämään valkealle maalauspohjalle ensimmäisen kaaren.

Runoilija katseli kummissaan tutkijan touhuja. Se ei ollut ennen nähnyt ihmistä, ja aluksi se tunsi itsensä hieman hermostuneeksi, mutta maalaustelineen äärellä seisova hahmo ei vaikuttanut vaaralliselta, joten uteliaisuus vei nopeasti voiton.

Kun tutkija alkoi maalata, Runoilija lumoutui pian siitä, miten ihminen näytti tekevän runoa kuvan muodossa, ja se näytti vieläpä mahtavimmalta runolta, jonka Runoilija oli koskaan kuullut, nähnyt, haistanut tai maistanut.

Niinpä Runoilija päätti mennä tervehtimään otusta, joka vaikutti sen sukulaissielulta. Se kipitti liskomaiseen tapaansa lähemmäs, ja kiipesi tutkijan housunlahkeeseen. Kun ihminen ei näyttänyt huomaavan liskoa, Runoilija päästi ystävällisen suhahtavan äänen, jolla kääpäliskot tervehtivät toisiaan.

Ihminen säikähti niin, että puristi kädessään olevaa maalituubia, josta roiskahti hopeista maalia korkealle ilmaan, ja pelästyessään hän oli käännähtänyt äänen suuntaan niin rajusti, että maalausteline kaatui rytinällä.

Runoilija pakeni henkensä edestä. Se ryntäsi metsään, eikä varmasti yksikään kääpälisko ole liikkunut yhtä nopeasti satoihin vuosiin.

"Apua! Myrkkyä! Se roiskautti myrkkyä!"

  

Runoilija piiloutui pimeään kivenkoloon rauhoittuakseen. Hetken se pyöri hermostuneesti ympyrää, mutta pian sen sydän lakkasi hakkaamasta niin hurjana. Se totesi, että sen päälle oli roiskunut maalia, mutta maali ei tuntunut myrkylliseltä.

 

Pian Runoilija uskaltautui tulemaan ulos kolostaan, ja matkalla takaisin kotiin se löysi pari toukkaa, ja söi ne.

Kun muut liskot näkivät Runoilijan saapuvan, ne huomasivat heti, että sille oli tapahtunut jotain. Ne näkivät, miten sen selkä oli värjäytynyt hopeiseksi, eivätkä ne olleet koskaan nähneet mitään yhtä erikoista ja kaunista.

Mutta kun Runoilija asettui lepäämään tavalliselle paikalleen kalliolla, ja alkoi kertoa muille, miten oli kiivennyt suurelle kukkulalle, nämä käänsivät sille selkänsä, ja tuhahtelivat närkästyneinä.

Runoilijalle kävi nopeasti selväksi, että kukaan ei halunnut puhua sen kanssa, ja murheissaan se vetäytyi taas metsään, ja käpertyi erään puun juurakon alle.

Seuraavana aamuna Runoilija palasi kalliolle. Toiset käänsivät sille taas selkänsä, mutta Runoilija vain hymyili tutkimatonta liskonhymyä. "Kiipeilijä," se puhutteli lähintä liskoa. "Onpa erityisen pitkäveteinen aamu. Etkö kilpailisi kanssani siitä, kumpi kiipeää tuolla näkyvän kiven päälle nopeammin?"

Kiipeilijä loi Runoilijaan pitkän epäilevän katseen. "Luuletko todella voittavasi minut?" se kysyi.

"Luulenpa hyvinkin. Onhan minulla nyt hopeinen selkä," Runoilija vastasi vaikuttaen hyvin pöyhkeältä.

"Hyvä on," Kiipeilijä vastasi.

Niinpä Liskot asettuivat kiven juurelle muiden katsellessa, ja lähtölaskennan jälkeen ne ampaisivat matkaan. Kiipeilijä oli selvästi nopeampi, ja se oli kiven harjalla jo ennen kuin Runoilija pääsi edes puoleenväliin, vaikka se aivan selvästi teki kaikkensa voittaakseen.

Päästyään kiven päälle, Runoilija hymyili taas, ja totesi: "Taitaakin olla niin, että sinä olet epäilemättä Kääpäkallion paras kiipeilijä."

Seuraavaksi Runoilija meni Uimari -nimisen liskon luokse. "Onpa pitkäveteinen aamu. Etkö uisi kanssani kilpaa?"

Uimari suostui, ja tietenkin se voitti kisan. Runoilijasta ei ollut sille vastusta.

Kaikkien hämmästykseksi Runoilija hymyili edelleen, ja sanoi: "Olet epäilemättä Kääpäkallion paras uimari."

Sitten Runoilija meni Tömistäjän puheille, ja haastoi tämän maantömistämiskisaan, jonka Tömistäjä tietenkin voitti.

Kaikki liskot kerääntyivät Runoilijan ympärille, ja aamun kuluessa Runoilija haastoi ne kaikki kisaamaan, ja jokaisen kisan se hävisi vaikuttaen silti hyväntuuliselta.

Kun kaikki olivat kisanneet Runoilijan kansssa, nekin hymyilivät, ja ne pyysivät Runoilijaa kertomaan niille seikkailustaan suurella kukkulalla, ja Runoilija kertoi, eikä kukaan enää käntänyt sille selkäänsä tai tuhahdellut.

Yön aikana Runoilija oli ymmärtänyt, että että toiset olivat tulleet kateellisiksi, ja ne olivat äkkiä unohtaneet, että kaikilla niillä oli myös jotain, mistä ne olivat ylpeitä. Niinpä Runoilija oli keksinyt keinon muistuttaa niitä kaikkia siitä, että niiden ei kannattanut kadehtia sitä, mitä jollakulla toisella oli. Kateus syö sydäntä, eikä siitä ole mitään hyötyä. On vain parempi iloita toisen puolesta, ja muistaa, että sisimmältään kukaan ei ole toista parempi tai huonompi.

Entä hopeamaali Runoilijan selässä? Se liukeni pois heti ensimmäisen sateen tullen. Onneksi tutkija oli käyttänyt myrkytöntä maalia. Muistathan, että eläimiin ei saa koskaan maalata tai piirtää.

Sen pituinen se.