Lehmä nimeltä Paju

Heinäkivi oli pieni paikkakunta Länsi-Pohjanmaalla. Paikkakunnalla oli useita navettoja ja sikaloita, ja siellä olikin enemmän lehmiä ja sikoja kuin ihmisiä.

Kuukivi oli yksi pienimmistä navetoista. Siellä asusti viisi lehmää ja härkä sekä navettakissa. Navetan omisti vanha leski, joka oli palkannut tyttärentyttärensä Kaislan pitämään huolta tilan eläimistä.

Kaisla päästi joka päivä lehmät ja härän läheiseen vehreään ja turvalliseen lehtimetsään, jossa ne saivat laiduntaa kaikessa rauhassa.

Lehmistä nuorin oli nimeltään Paju. Sillä oli kullanruskea lyhyt turkki ja pienet sarvet, joista se oli aivan erityisen ylpeä, sillä Kuukiven muut lehmät olivat sarvettomia, mutta kaiken kaikkiaan se näytti aivan tavalliselta lehmältä. Erikoista siinä oli vain se, että se oli ystävystynyt navettakissa Tiitun kanssa, ja antoi tämän ratsastaa selässään. Tiitu matkasikin usein laitumille Pajun selässä, ja metsästi hiiriä ja päästäisiä, ja vaaniskeli pikkulintuja, kunnes oli taas aika palata navettaan.

Tavallisesti elämä navetassa oli hyvin rauhallista ja päivät olivat lähes samanlaisia, mutta eräänä keväisenä aamuna Kuukiven lehmät heräsivät varsin erikoiseen ääneen.

"Muu! Se on ilmahälytys! Ilmahälytys!" yksi vanhemmista lehmistä ammui.

"Ei, se on tulipalo! Tulipalo! Apua! Muu!" toinen lehmä huusi.

Lehmät kurottelivat ja ojentelivat kaulojaan ulos karsinoistaan nähdäkseen, mistä ääni oli peräisin, ja reunimmaiseen karsinaan sijoitettu Paju huomasi, että äänen lähde olikin navettakissa Tiitu.

"Tiitu, mitä ihmettä sinä teet?" Paju kysyi.

Kissa makasi heinäkasassa, jossa sillä oli tapana nukkua, ja kiemurteli paikallaan kuin olisi ollut tuskissaan. Se lakkasi ulvomasta ja mouruamasta, kun huomasi lehmien tömistelevän ja liikehtivät hermostuksissaan. "Miau, minähän vain laulan," se sanoi hieman loukkaantuneen oloisena.

Paju muisteli, että Kaisla oli joskus pitänyt radiota päällä lehmiä lypsäessaan, ja vaikka Paju ei ollutkaan varsinaisesti mikään musiikin asiantuntija, se tiesi, että Tiitun ulina ei lainkaan muistuttanut radiossa soitettavia lauluja.

"Miksi sinä sitten laulat?" Paju kysyi, ja jätti päivittelemisen sikseen, sillä se ei halunnut loukata ystäväänsä.

"Minä olen jo täysi-ikäinen kissa, ja minun on aika löytää itselleni sulhanen," kissa totesi. "Minä laulan, jotta hän löytäisi tänne."

"Mutta eihän tässä lähistöllä asu muita kissoja," Paju sanoi, ja lisäsi pahoittelevaan sävyyn: "Sulhasesi ei taida löytää tänne."

"Miau, olet ehkä oikeassa," Tiitu huokaisi haikeasti, ja näytti heti hyvin onnettomalta.

Paju tunsi jo itsensäkin onnettomaksi. "Miksi et lähtisi etsimään sulhastasi, kun Kaisla vie meidät ulos?"

"Miau! Näin eilen kotkan kaartelevan taivaalla. En halua, että se nappaa minut, ja vie pesäänsä vahtimaan poikasiaan sillä välin, kun se ruoja itse huvittelee ilmakuopissa," Tiitu sanoi.

Paju pohti asiaa hetken, ja sanoi: "Jospa minä veisin sinut kylille. Jos kotka tulee, minä vain heilutan sarviani, eikä se uskalla tulla lähemmäs."

Silloin kissa näytti piristyvän. "Sinä se olet tosi ystävä, miau," se sanoi.

Pian Kaisla jo tulikin päästämään lehmät, härän ja kissan ulos.

Illan tullen Kaisla palasi metsikköön hakeakseen eläimet takaisin sisälle. Hän oli huhkinut navetassa koko päivän, sillä se oli ollut kevätsiivouksen tarpeessa.

Kaisla puhalsi pieneen torveen, jolla hän joka päivä kutsui lehmät koolle. Ensin metsästä tulla rymisteli vanha Puolukka-lehmä Visa-härän kanssa. Niitä seurasivat kaksoslehmät Horsma ja Rentukka, ja viimeisenä paikalle jolkotti pitkäkarvainen ylämaanlehmä Manna.

Pajua ja Tiitua ei näkynyt.

Kaisla puhalsi torveen toisen kerran, ja odotti, mutta lehmää ja kissaa ei edelleenkään kuulunut.

Kaisla käveli syvemmälle metsään torveen puhallellen neljän lehmän ja härän seuratessa hänen kannoillaan.

Kun Pajua ei löytynyt, Kaisla vei Puolukan, Visan, Horsman, Rentukan ja Mannan takaisin navettaan, ja ripusti torven kaulaansa. "Älkää murehtiko," hän sanoi lehmille, jotka vilkuilivat Pajun tyhjää karsinaa. "Eivät ne kauas ole ehtineet."

Ja niin Kaisla lähti torvi kaulallaan etsimään kadonnutta lehmää ja navettakissaa.

Sillä välin Paju hölkkäsi maantien vasenta laitaa pitkin kohti Heinäkiven kylän keskustaa. Tiitu-kissa istui sen niskan juuressa tähyillen, näkyisikö missään sille sopivaa sulhasta.

Niiden oli ollut helppoa karata laitumelta, sillä Kuukiven tilalla uskottiin luonnonmukaiseen tapaan hoitaa eläimiä, eikä laidunmetsän ympärillä ollut minkäänlaista aitaa. Tavallisesti lehmät pysyivätkin turvallisessa pikku metsikössään, ja noudattivat torven kutsua. Koskaan ennen yksikään Kuukiven lehmä ei ollut karannut, mutta kukaan niistä ei ollutkaan ennen ystävystynyt Tiitun kaltaisen kissan kanssa, eikä niillä ollut koskaan ollut yhtä pakottavaa syytä vaeltaa kauemmas.

Kulkiessaan Paju katseli ihmetystä täynnä tienvarren maisemia. Se näki avaria peltoja, lampia ja välillä myös maalaistaloja ja vieraita navettoja. Se ei ollut koskaan ajatellut, miten suuri maailma loppujen lopuksi olikaan, ja aina nähdessään lisää uusia asioita, se vain innostui entisestään, ja halusi tietää, mitä seuraavan ja sitä seuraavan mutkan takaa paljastuisi. Se toivoi, että voisi matkustaa kuin ihmiset, ja nähdä enemmän, vaikka se ymmärsi, etteivät ihmiset antaisi lehmien nousta linja-autoihin, juniin tai lentokoneisiin.

Aivan yllättäen Paju kuuli jostain kantautuvia ääniä, jotka muistuttivat Tiitu-kissan laulua. Se höristeli suuria korviaan.

Myös Tiitu kuuli äänen, ja hyppäsi riemuissaan lehmän sarvien väliin. "Siellä on varmasti vaikka kuinka paljon kissoja!" Tiitu riemuitsi. "Nyt minä löydän sulhasen!"

Paju heilautti häntäänsä, ja lähti laukkaamaan ääntä kohti.

Pian ne saapuivat Heinäkiven kunnan keskustaan, jossa oli postitoimisto, apteekki, kyläkauppa ja hallirakennus nimeltä Heinälinna, jossa järjestettiin kaikenlaisia tapahtumia.

Ääni tuntui kantautuvan Heinälinnan sisältä, ja niinpä sen portaille olikin kerääntynyt kymmenittäin laulusta kiinnostuneita kissoja.

Tiitu hyppäsi viehkeästi alas Pajun sarvien välistä, ja silloin eräs komea punainen kollikissa, jolla oli koko kylän pisimmät viikset, huomasi tulokkaan. "Mau, onpa sinulla kaunis valkoinen turkki," kollikissa sanoi Tiitulle, ja Tiitu vastasi: "Miau, mutta sinullapa onkin varmasti koko pitäjän pisin häntä."

Kissat kiertelivät ja nuuhkivat toisiaan hetken, ja Tiitu oli niin ihastunut kollikissaan, ettei se enää muistanut Pajua, ja se ehdotti kollille, että ne voisivat lähteä yhdessä metsästämään hiiriä. Kolli innostui, ja äkkiä ne katosivat Heinälinnan ympärillä kasvavaan pensaikkoon.

"Muu!" Paju puuskahti. "Jättivät minut yksin! Minä minä nyt teen!" Se oli niin hämmentynyt, että unohti ylpeytensä, ja istui Heinälinnan portaille kissojen sekaan.

Tällä välin Kaisla oli etsinyt Pajua kaikkialta Kuukiven navetan ympäriltä, ja vähän kauempaakin. Hän oli aivan väsyksissä. Alkoi olla myöhä, joten hänen oli palattava kotiinsa Heinäkiven keskustan apteekin yläkertaan.

Kaisla ei kuitenkaan päässyt kotiin asti, kun hänkin kuuli outoa ääntä.

Ääni tuli Heinälinnasta. Nähdessään hallin portaille kerääntyneet kissat, hän muisti, että hallissa esiintyi sinä iltana paikallinen oopperakerho. Kerholaisten laulu muistutti kissojen mouruamista niin paljon, että paikkakunnan kissat tapasivat kerääntyä hallin ympärille aina, kun he järjestivät näytöksiä, mutta hallista kantautuvat äänet eivät kuulostaneet oopperalta.

Oli nimittäin käynyt niin, että hetki sitten Tiitua ja tämän sulhasta odottamaan jäänyt Paju-lehmä oli päättänyt ottaa selvää, mitä hallissa oikein tapahtui, ja se oli rymistellyt sisään ja päätynyt suoraan näyttämölle.

Laulajat olivat hämmentyneet niin, että vaikenivat, ja jäivät niille sijoilleen tuijottamaan saliin tunkeutunutta lehmää.

Orkesteri, joka soitti piilossa esiintymislavan sivussa, ei huomannut lehmää, ja jatkoi soittamista.

"Voi ei," Paju ajatteli. "Nyt minä pilasin kaiken!" Hetken se pohti, miten voisi korjata tilanteen, ja sitten se päätti laulaa näytöksen loppuun.

Kun Kaisla astui saliin, hän näki Pajun seisovan suurena ja sarvekkaana näyttämöllä, ja mikä pahinta, lehmähän ammui musiikin tahtiin, ja orkesteri vain jatkoi soittamista! "Muu! Ammuu-uuuu! Aaammuu!"

Laulajat olivat paenneet katsomoon, ja eturivissä istuva kunnanjohtaja yski vedettyään makeisen väärään kurkkuun, ja hänen miehensä takoi hänen selkäänsä.

Kaisla istui takariviin, ja painautui aivan matalaksi.

Orkesteri soitti oopperan loppuun asti, ja puolen tunnin kuluttua esitys oli ohi. Hetken salissa oli hiirenhiljaista, mutta sitten koko yleisö nousi seisomaan. He taputtivat, ja sieltä täältä kuului huutoja ja vihellyksiä. "Upeaa!" "Mahtavaa!" "Ennen näkemätöntä!"

Sattumalta yleisön joukossa oli kiertelevä kykyjenetsijä, joka oli tullut seuraamaan oopperaa. Kun suosionosoitukset vaimenivat, hän nousi ylös, ja kysyi: "Kenen lehmä tämä on?"

Kaisla nousi paikaltaan. "Minun isoäitini!" hän vastasi. Kykyjenetsijä pyysi Kaislalta vielä navetan osoitteen, ja lähti sitten paikalta itsekseen hykerrellen.

Huomatessaan Kaislan yleisön joukossa, Paju hyppäsi alas näyttämöltä, ja jolkotti tytön luokse. Kaisla taputti sen kaulaa, ja antoi sille porkkanan.

Tiitu ja tämän suhlanen odottelivat Pajua hallin ulkopuolella. Kumpikin kantoi suussaan pulleaa päästäistä. Ne molemmat hyppäsivät Pajun selkään, ja Paju seurasi Kaislaa takaisin navettaan.

Kävi niin, että kykyjenetsijä puhui Kaislan isoäidin kanssa heti seuraavana päivänä, ja pian Paju lähtikin ensimmäiselle kiertueelleen, ja pääsi esiintymään monella paikkakunnalla Heinäkiven ympäristössä ja hieman kauempanakin. Paju oli oikein tyytyväinen päästessään näkemään maailmaa, ja tapaamaan monia uusia ihmisiä ja eläimiä.

Tiitu puolestaan jäi navettaan sulhasensa kanssa, ja parin kuukauden kuluttua ne saivat viisi kaunista pentua. Niistä tuli oikein onnellinen kissaperhe, sillä navetassa riitti hiiriä niille kaikille, ja lehmät ja härkä pitivät pennuista kovasti.

Sen pituinen se